Miltä nyt tuntuu?
Moi!
Mulla on odottamassa to do listalla postaus siitä, miten viisumia haetaan ja mitä spessua on vapaaehtoisviisumin hakemisessa. Koitan parhaani mukaan kirjottaa nimittäin siitä näkökulmasta, et mitä mä oisin toivonut jonkun kertoneen mulle kun kävin näitä juttuja läpi tai mistä oisin halunnut löytää enemmän tietoa. Anyways mulle ei oo vielä tullut viisumipäätöstä, joten odottelen sen ensin ja sikälimikäli todennäköisimmin sen saan myönteisenä niin kerron sit tarkemmin kuinka onnistuin tässä operaatiossa. Nyt kuitenkin avataan vähän lähtemisen aiheuttamia fiiliksiä.
Oon nyt muutamana iltana vaan pohdiskellu elämää ja musta tuntuu et mun lähtöprosessi on vihdoin alkanu myös tunnetasolla. Samalla kun hoidan kaikkia käytännön valmisteluja niin oon nyt viimein alkanu myös jännittää, iloita, ja ikävöidä.
Multa on kuluneen kevään aikana kysytty noin miljoona kertaa että joko mua jännittää ja oon aina vastannu et ei oikeestaan, koska ei oo jännittäny. Ei oo ehtiny jännittää kun kaikki muu mun elämässä on vieny huomion pois siitä ja sen verran mitä oon tätäkin reissua ehtiny kelata niin oon lähinnä kirjottanu viisumihakemusta ja järkkäilly rokotuksia ja lentolippuja ja muita. Nyt vihdoin kun sain sen viisumin pois alta ja mulla on olo et kaikki hoituu vähitellen niin oon ehtiny ajatella ja se ajattelu on ollu ajoittain jopa ihan vähän kauhistuttavaakin.
Enää ihan pieni hetki, tää lyhyt kesä joka on jo nyt ehtiny huveta niin vauhdilla ja sit mä lennän pois täältä. Enkä mä oikeestaan tiedä mitä mua odottaa. Mä tiedän maan ja mun sijoituspaikan Ronald Alex International Schoolissa, mutta en tunne ketään muita kuin mun vaparikaverin Inkan, en tiedä mikä mun työnkuva on tai oikeestaan ymmärrä kovin hyvin sitä miten erilaista siellä sit tulee olemaan. Samaan aikaan tää on kaikki tosi pelottavaa ja jännää mut myös ihan hirvittävän mielenkiintoista ja kutkuttavaa.
Oonkin myös vihdoin löytäny sen innostuksen tätä seikkailua kohtaan taas mikä mun sisällä oli sillon kun kuulin että mut on hyväksytty maailmanvaihdon ohjelmaan. Sen jälkeen aika pian se laantu. Ylipäätään kaikki fiilikset on ollu aika tosi neutraaleja ja koko matka on ollu vaan lista suoritettavia valmisteluita ja aikatauluja. Nyt aletaan olla jo niin lähellä että se alkaa tuntuakin joltain. Oon niin innoissani siitä että saan ja voin lähteä tekemään tällasen seikkailun ja odotan tosi paljon että saan vaan nähdä kaiken sen mitä mua odottaa ja imee kaikki opit mitä tältä matkalta voin saada. Samalla mulle on myös iskeny jo etukäteen ikävä Suomea. Nyt kun oon kesän töissä niinku kaikki muutkin, en ehdi kovin usein nähdä mun ystäviä ja tehdä kaikkee muuta niin mulla on jo valmiiks ikävä niitä. Oon käyny läpi kuvia ja koittanu miettiä mitä niistä teetän mukaan sekä itseeni varten että näytettäväks paikallisille. Mitä muistoja haluan tallettaa itelleni kongreettiseen muotoon ja miten mä kerron niistä jollekin ulkopuoliselle. Oon heränny samalla siihen kuinka korvaamattomia ja ihania ihmisiä mun ympärillä on ja kuinka helposti niitä alkaa pitää itsestäänselyytenä kun näkee joka päivä tai on yhteydessä. Nyt joudun sen lisäks että oon puoli vuotta ite muualla ja kaikkien muiden elämä täällä jatkuu ilman mua, myös koittaa sopeutua ajatukseen, että kun palaan niin kaikki nää tyypit on levittäytyny eri paikkoihin todennäkösesti opiskelujen tai vaikkapa armeijan takia, koska suurin osa myös mun kavereista päätti lukionsa ja alkaa nyt elää uutta omaa elämäänsä. Senkin takia mulla on jo etukäteen ikävä ja samalla mua vähän pelottaa se että vaikka kaikki pysyiskin mun rinnalla etäisyyksistä huolimatta niin mitä mulla on täällä helmikuussa? Mihin mä palaan ja kenen luo? Mitä mä oon ehtiny nähdä ja kokea ja kuka voi ymmärtää sitä? Ja miten voi sopeutua takas tähän suomielämään, jos kaikki siinäkin on muuttunu ihan kokonaan?
Kaikki täällä sanoo vaan että kyllä sä pärjäät, ja niinhän mä pärjäänkin mut ei se poista näitä juttuja mun mielestä. Siks oonkin maailman kiitollisin siitä, että valitsin lähtee ainakin näin ekaa kertaa yksin matkustaessa järjestön kautta, koska ilman Maailmanvaihtoo ja muita Suomesta lähteviä vapaaehtoisia mä olisin ihan hukassa ja paniikissa koko ajan. Mun lisäks Ghanaan täältä lähtee Inka, Meri ja Taika jotka on jo nyt ollu tosi hyvää vertaistukea, koska ne ymmärtää kaikkia valmisteluita ja tuntemuksia ja jännityksen aiheita paremmin kun joku joka ei ite joudu käymään niitä läpi. Ja helpottaa myös ettei tarvi ihan yksin lähteä Lontooseen lentokentälle eksymään, vaikka hakemuspapereita kirjotellessa uhmakkaasti mietinkin että kyllä mä yksin pärjään vaikkei kukaan lähtis samaan maahan mun kaa.
Kaikesta ajatussotkusta ja tunteiden vuoristoradasta huolimatta päällimmäisenä on kuitenkin onnellisuus. Onnellisuus tästä mitä mulla nyt on ja siitä että mulle on suotu tällanen mahdollisuus mun elämässä ja oon tajunnu tarttua siihen. Melkein en malta enää oottaa, että tää vihdoin tapahtuu.
- Laura
Mulla on odottamassa to do listalla postaus siitä, miten viisumia haetaan ja mitä spessua on vapaaehtoisviisumin hakemisessa. Koitan parhaani mukaan kirjottaa nimittäin siitä näkökulmasta, et mitä mä oisin toivonut jonkun kertoneen mulle kun kävin näitä juttuja läpi tai mistä oisin halunnut löytää enemmän tietoa. Anyways mulle ei oo vielä tullut viisumipäätöstä, joten odottelen sen ensin ja sikälimikäli todennäköisimmin sen saan myönteisenä niin kerron sit tarkemmin kuinka onnistuin tässä operaatiossa. Nyt kuitenkin avataan vähän lähtemisen aiheuttamia fiiliksiä.
Oon nyt muutamana iltana vaan pohdiskellu elämää ja musta tuntuu et mun lähtöprosessi on vihdoin alkanu myös tunnetasolla. Samalla kun hoidan kaikkia käytännön valmisteluja niin oon nyt viimein alkanu myös jännittää, iloita, ja ikävöidä.
Multa on kuluneen kevään aikana kysytty noin miljoona kertaa että joko mua jännittää ja oon aina vastannu et ei oikeestaan, koska ei oo jännittäny. Ei oo ehtiny jännittää kun kaikki muu mun elämässä on vieny huomion pois siitä ja sen verran mitä oon tätäkin reissua ehtiny kelata niin oon lähinnä kirjottanu viisumihakemusta ja järkkäilly rokotuksia ja lentolippuja ja muita. Nyt vihdoin kun sain sen viisumin pois alta ja mulla on olo et kaikki hoituu vähitellen niin oon ehtiny ajatella ja se ajattelu on ollu ajoittain jopa ihan vähän kauhistuttavaakin.
Enää ihan pieni hetki, tää lyhyt kesä joka on jo nyt ehtiny huveta niin vauhdilla ja sit mä lennän pois täältä. Enkä mä oikeestaan tiedä mitä mua odottaa. Mä tiedän maan ja mun sijoituspaikan Ronald Alex International Schoolissa, mutta en tunne ketään muita kuin mun vaparikaverin Inkan, en tiedä mikä mun työnkuva on tai oikeestaan ymmärrä kovin hyvin sitä miten erilaista siellä sit tulee olemaan. Samaan aikaan tää on kaikki tosi pelottavaa ja jännää mut myös ihan hirvittävän mielenkiintoista ja kutkuttavaa.
Oonkin myös vihdoin löytäny sen innostuksen tätä seikkailua kohtaan taas mikä mun sisällä oli sillon kun kuulin että mut on hyväksytty maailmanvaihdon ohjelmaan. Sen jälkeen aika pian se laantu. Ylipäätään kaikki fiilikset on ollu aika tosi neutraaleja ja koko matka on ollu vaan lista suoritettavia valmisteluita ja aikatauluja. Nyt aletaan olla jo niin lähellä että se alkaa tuntuakin joltain. Oon niin innoissani siitä että saan ja voin lähteä tekemään tällasen seikkailun ja odotan tosi paljon että saan vaan nähdä kaiken sen mitä mua odottaa ja imee kaikki opit mitä tältä matkalta voin saada. Samalla mulle on myös iskeny jo etukäteen ikävä Suomea. Nyt kun oon kesän töissä niinku kaikki muutkin, en ehdi kovin usein nähdä mun ystäviä ja tehdä kaikkee muuta niin mulla on jo valmiiks ikävä niitä. Oon käyny läpi kuvia ja koittanu miettiä mitä niistä teetän mukaan sekä itseeni varten että näytettäväks paikallisille. Mitä muistoja haluan tallettaa itelleni kongreettiseen muotoon ja miten mä kerron niistä jollekin ulkopuoliselle. Oon heränny samalla siihen kuinka korvaamattomia ja ihania ihmisiä mun ympärillä on ja kuinka helposti niitä alkaa pitää itsestäänselyytenä kun näkee joka päivä tai on yhteydessä. Nyt joudun sen lisäks että oon puoli vuotta ite muualla ja kaikkien muiden elämä täällä jatkuu ilman mua, myös koittaa sopeutua ajatukseen, että kun palaan niin kaikki nää tyypit on levittäytyny eri paikkoihin todennäkösesti opiskelujen tai vaikkapa armeijan takia, koska suurin osa myös mun kavereista päätti lukionsa ja alkaa nyt elää uutta omaa elämäänsä. Senkin takia mulla on jo etukäteen ikävä ja samalla mua vähän pelottaa se että vaikka kaikki pysyiskin mun rinnalla etäisyyksistä huolimatta niin mitä mulla on täällä helmikuussa? Mihin mä palaan ja kenen luo? Mitä mä oon ehtiny nähdä ja kokea ja kuka voi ymmärtää sitä? Ja miten voi sopeutua takas tähän suomielämään, jos kaikki siinäkin on muuttunu ihan kokonaan?
Kaikki täällä sanoo vaan että kyllä sä pärjäät, ja niinhän mä pärjäänkin mut ei se poista näitä juttuja mun mielestä. Siks oonkin maailman kiitollisin siitä, että valitsin lähtee ainakin näin ekaa kertaa yksin matkustaessa järjestön kautta, koska ilman Maailmanvaihtoo ja muita Suomesta lähteviä vapaaehtoisia mä olisin ihan hukassa ja paniikissa koko ajan. Mun lisäks Ghanaan täältä lähtee Inka, Meri ja Taika jotka on jo nyt ollu tosi hyvää vertaistukea, koska ne ymmärtää kaikkia valmisteluita ja tuntemuksia ja jännityksen aiheita paremmin kun joku joka ei ite joudu käymään niitä läpi. Ja helpottaa myös ettei tarvi ihan yksin lähteä Lontooseen lentokentälle eksymään, vaikka hakemuspapereita kirjotellessa uhmakkaasti mietinkin että kyllä mä yksin pärjään vaikkei kukaan lähtis samaan maahan mun kaa.
Kaikesta ajatussotkusta ja tunteiden vuoristoradasta huolimatta päällimmäisenä on kuitenkin onnellisuus. Onnellisuus tästä mitä mulla nyt on ja siitä että mulle on suotu tällanen mahdollisuus mun elämässä ja oon tajunnu tarttua siihen. Melkein en malta enää oottaa, että tää vihdoin tapahtuu.
- Laura
Kommentit
Lähetä kommentti