Laura's suitcase

Lähdettiin toissaviikonloppuna muutaman muun vapaaehtoisen kanssa reissuun. Matkustettiin perjantaina iltapäivällä Koforiduaan itäiseen Ghanaan ja perillä etsittiin meidän hostelli, missä kaks muuta jo oottikin meitä. Käytiin illalla vielä syömässä ja odotettiin et viimeinen matkalainen saapuis ja sit hyvien yöunien jälkeen lähdettiin seuraavana aamuna läheiselle Botin alueelle. Syötiin aamupalaa trotrossa ja matka kesti noin puolisen tuntia kunnes saavuttiin porteille missä sisäänpääsymaksun jälkeen saatiin matkaan opas joka lähti näyttämään aluetta meille. Oli tosi hassua, kun Boti Fallsien alueella oli meidän lisäks muitakin valkoisia, eikä meitä ihan kovin paljoa täällä nää. Käveltiin kolmen tanskalaisen ja meidän porukalla oppaan perässä viidakkoon ja varmaan ainakin noin 45 minuuttia suuntaansa tarvottiin jyrkkiä rinteitä ylös ja alas jotta päästiin ns. Sateenvarjokivelle näkemään koko laakson maisemat.  En varmaan koskaan oo pelännyt niin paljon henkeni puoles

En oo varmaan vielä kertaakaan kunnolla kertonut mikä mun tehtävä täällä on. Syy on siinä, että mulla kesti aika kauan selvittää se edes itselleni. Ollaan tän koulun ensimmäiset vapaaehtoistyöntekijät ikinä ja siks meillä eikä kellään täällä ollut mitään hajua mikä meidän paikka vois olla. Alkuun meidän piti olla lukemisen ja kirjoittamisen opettajia, mutta niin iso vastuu niinkin tärkeän taidon oppimisesta ilman mitään pedagogista koulutusta tuntu liian suurelta ja juteltiin opettajien ja koulun johtajan kanssa että haluttais tehdä jotain muuta. Sit oltiin avustajia. Eli siis ei mitään. Istuttiin tunneilla ja katottiin kun opettaja teki töitä. Lopulta kuitenkin selvis et kolmosluokalla ei oo opettajaa matematiikassa ja Inka otti sen omaks tehtäväkseen. Mä puolestani pidän ekaluokkalaisille kaks tuntia viikossa matikkaa, jolloin heidän oma opettaja saa tehdä tarkistuksia ja tuntisuunnittelua. Löysin myös paikkani luovien taiteiden opetuksesta. Opettajilla on tääl myös paljon muuta

Ghana on ihan hurjan mielenkiintoinen maa. Se on ollu Brittien vallan alla tosi kauan ja sit itsenäistyny noin 60 vuotta sitten. Ghanan historiaan mahtuu orjakauppaa, kultasuonia ja suurmiehiä, mut on ihme ettei täällä kukaan kanna kaunaa eurooppalaisia kohtaan. Käytiin yhtenä viikonloppuna Accrassa Ghanan kansallismuseossa, joka tosin oli remontissa. Kuitenkin siellä yks opas halus pitää meille briiffin Ghanan historiasta ja kulttuurista ja se sai mun tiedonjanon heräämään. Toivonkin et tän puolivuotisen aikana oppisin täst maasta vielä enemmän kun kansallislaulun ekan säkeistön. Kaiken tietouden lisäks opin koko ajan myös näkemällä. Mä nään kuinka koko maa herää eloon pimeän tultua, kuinka taivas vaihtaa väriään ja lopulta väärinpäin möllöttävä kuu varastaa shown. Mä nään tien varsilla valtavia puita ja luonnossa kaiken karvaisia kavereita kirjavista linnuista liskoihin. Mä nään ihania, innokkaita lapsia ja elämäniloisia aikuisia ja kaiken sen yhteisöllisyyden mikä tääl vallits

Kun alunperin hain ICYE vapaaehtoisohjelmaan, mulle kerrottiin ettei Ghanassa oo isäntäperhemahdollisuutta, jota toivoin. Kuitenkin lopulta päädyttiin asumaan paikkaan, jossa meidän asumisessa yhdistyy isäntäperhe, projektin yhteydessä oleva ja itsenäinen majoitus. Me asutaan täs koululla, jossa työskennellään. Koululla on kaks rakennusta, toinen ihan vaan koulun käyttöön ja toisessa asuu meidän perhe. Meillä kuitenkin on alakerrassa ikään kuin oma asunto, ilman keittiötä vaan. On makuuhuone, pesutilat ja olkkari, keltaset seinät ja pitsiset verhot ja pikkuruinen televisio. Syödään aina yläkerrassa asuvan koulun omistajan Ronaldin ja sen perheen kanssa ja ne on muutenkin meidän ns. yhteyshenkilöt täällä. Täs alakerrassa asuu erillisessä asuintilassaan myös Ronaldin veljenpoika ja toises päässä taloa on pari koulun luokkaa eli päivisin meiän seinän läpi kuuluu kun lapset opettelee aakkosia. Toisessa koulun rakennuksessa on ilmeisesti myös yks asunto ja siellä majailee yks meidän koulun

Ghana on ollu jo tähän mennessä melkonen kokemus. Elämä täällä on noin niinku pohjimmiltaan tosi hyvää ja kivaa, mut samaan aikaan elo on aikamoista vuoristorataa. Tässä maassa ihanaa on kuinka pienestä ihmiset on onnellisia ja yleinen fiilis on aina tosi positiivinen. Kuitenkin samalla tulee päiviä jollon usko meinaa vähä loppua. Meille on ollu vaikeinta kohdata koulumaailmassa valtasuhteiden vahvuus. Myös turhauttavaa on ettei olla vieläkää oikein päästy niihin oikeisiin töihin joita varten tultiin. Toki siihenkin on syy. Pyydettiin saada rauhassa tarkkailla ja meidän toive otettii tosi hyvin vastaan. Just kun oltais päästy ehkä tekeen ja ettii omaa paikkaa nii mun kämppis Inka sairastu ja niinpä vietettiin muutama päivä sairaalassa, joka kyl oli tosi kiva ja palvelu oli hyvää. Onnenhetkiä koettiin kun yks sunnuntai päästiin Accra Mall:iin seikkailemaan ja tuloksena kokattiin perunamuussi ja lihakastike. Maistu niin hyvältä tän riisi ja jamssiöverin keskellä. Mites se meidän ko

Hei! Heti alkuun pahoittelut että käytän ä:n sijasta a:ta. Kirjotan tata postausta internet"kahvilassa" missa on tietty brittinappaimisto ja kirjaimen yksittainen kopioiminen ois tosi hankalaa. Toivotaan et saadaan jotenkin omat koneet kayttoon viela mut siihen asti menkoo nain. Ollaan nyt oltu muutama paiva meidan projektissa Ronald schoolissa, missa asutaan tavallaa omassa kampassa koulun yhteydessa mut kuitenkin Ronald perheineen asuu ihan ylakerrassa ja esim. ruokaillaa niiden perheen kanssa ja vietetaan aikaa muutenkin. Koulu alko vasta tanaan tiistaina joten ensimmaiset paivat on saatu ihan vaan olla ja hakee omaa paikkaa. Jo nyt pienoinen kulttuurishokki on vahan paalla silla kaiki taalla on niin erilaista.Meian perheella kesti hetki tajuta ettei olla totuttu syomaan niin isoja annoksia ruokaa ja edelleen nyt kun saadaan ite lapioida se lautaselle ne haluais tuputtaa lisaa. Jos en jo sanonu nii ghanalaiset rakastaa ruokaa ja aina kun ne puhuu ruuasta niin "you&#

Heips! Viime kerrasta on taas ihan liikaa aikaa, koska en vaan oo jaksanu ja ehtiny nähdä vaivaa tän blogin eteen. Niin kauan aikaa, että oon ehtiny tässä välissä muuttaa Ghanaan. Tänään on meidän eka päivä täällä, koska tultiin myöhään eilen illalla. Majoitutaan kai ainakin viikko tälläsessä hostellissa Accrassa ja huomenna meillä alkaa alkuvalmennusleiri. Sen jälkeen päästään vasta omiin projekteihin. Ekoja huomioita, mitä ollaan tehty on et tääl ei oo mitää väliä liikennesäännöillä. Jengi ajaa ihan miten sattuu, mopot menee autojen välissä puikkelehtien ja liikennevaloihin pysähtyessä tielle hyppää kauppiaita myymään mitä oudompia juttuja. Tääl kaikki kannetaan päänpäällä ja jos jossain piirretää afrikkalaiset naiset värikkäisii vaatteisiin kori päässään, niin se ei oo kyl mikään myytti. En käsitä miten ne saa kaikki ne tavarat pysymään siellä pitämättä ees kiinni. Tääl juomavesi myydään pusseissa. Siis ihan vaan muovipussiin pakattua vettä. On näil pullojakin, mut ne on ku

Moi! Mulla on odottamassa to do listalla postaus siitä, miten viisumia haetaan ja mitä spessua on vapaaehtoisviisumin hakemisessa. Koitan parhaani mukaan kirjottaa nimittäin siitä näkökulmasta, et mitä mä oisin toivonut jonkun kertoneen mulle kun kävin näitä juttuja läpi tai mistä oisin halunnut löytää enemmän tietoa. Anyways mulle ei oo vielä tullut viisumipäätöstä, joten odottelen sen ensin ja sikälimikäli todennäköisimmin sen saan myönteisenä niin kerron sit tarkemmin kuinka onnistuin tässä operaatiossa. Nyt kuitenkin avataan vähän lähtemisen aiheuttamia fiiliksiä. Oon nyt muutamana iltana vaan pohdiskellu elämää ja musta tuntuu et mun lähtöprosessi on vihdoin alkanu myös tunnetasolla. Samalla kun hoidan kaikkia käytännön valmisteluja niin oon nyt viimein alkanu myös jännittää, iloita, ja ikävöidä. Multa on kuluneen kevään aikana kysytty noin miljoona kertaa että joko mua jännittää ja oon aina vastannu et ei oikeestaan, koska ei oo jännittäny. Ei oo ehtiny jännittää kun kaikki mu

Moi taas pitkästä aikaa! Kuukaudet vaan vierii ja joka päivä ollaan taas vähän lähempänä lähtöä. Viime viikolla meillä oli lähtevien vapaaehtoisten ja Suomessa ICYE:n kautta tällä hetkellä olevien vapaaehtoisten yhteinen neljän päivän leiri ja voi kuinka tarpeeseen se tulikaan. (Ainiin! Täytyy tähän väliin sanoa, että kaikki mitä tänne blogiin höpöttelen on siis vaan ja ainoastaan mun omia mietteitä ja kokemuksia ja Maailmanvaihto ei oo tässä mitenkää muuten mukana kun vaan järjestönä jonka kautta lähden. ) Anyways, niinkun jo sanoin toi leiri oli tosi hyödyllinen ja siitä taas ehdottomasti lisäplussaa järjestölle, että meille järjestetään valmennusta tätä varten ja informoidaan kaikesta merkittävästä. Saatiin nimittäin tietää myös paljon juttuja, joita ei olis ite ikinä tullu edes ajateltua. Kuitenkin ton leirin parasta antia mulle oli tavata muut vapaaehtoiset ja saada jakaa omia stressin paikkoja, kipukohtia ja muita fiiliksiä, joita toki kaverit voi aina kuunnella mutta ei kuite

Heips! Mun mielestä oli hyvä idea avata vähän kaikkea sitä, mitä tällanen puoleks vuodeks ulkomaille lähteminen oikeesti vaatii, sillä siitä oisin ite tarvinnu enemmän tietoa ennen päätöstäni. Kaikki blogit ja Instagram-tilit näyttää vaan kuvia kohdemaasta ja kertoo hauskoja juttuja siitä, mitä on elää toisessa maassa. Kuitenkin jo nyt, ennen kuin tiedän edes mun sijoituspaikkaa tai työnkuvaa mä oon kohdannu melkoisen vuoren papereita (tai sähköpostin liitetiedostoja). Seuraavassa osassa ehkä käsittelen tarkemmin joko viisumiprosessia, valmennusleiriä tai yhteydenpitoa kohdemaahan, mutta nyt puhutaan paperisodasta. Ihan ensimmäisenä kohdemaapäätöksen saamista seuras osallistumis- ja maksusopimusten täyttö ja vakuutusehtojen allekirjottaminen. Nää on tietenkin olennainen osa prosessia, sillä mikäli jotain ongelmia ilmaantuis täytyy sekä mulla, että mut lähettävällä järjestöllä olla mustaa valkosella kaikesta siitä mitä on sovittu. Nää paperit oli nopea lukea ja täyttää ja sen jälkeen