Meidän koti ja perhe

Kun alunperin hain ICYE vapaaehtoisohjelmaan, mulle kerrottiin ettei Ghanassa oo isäntäperhemahdollisuutta, jota toivoin. Kuitenkin lopulta päädyttiin asumaan paikkaan, jossa meidän asumisessa yhdistyy isäntäperhe, projektin yhteydessä oleva ja itsenäinen majoitus. Me asutaan täs koululla, jossa työskennellään. Koululla on kaks rakennusta, toinen ihan vaan koulun käyttöön ja toisessa asuu meidän perhe. Meillä kuitenkin on alakerrassa ikään kuin oma asunto, ilman keittiötä vaan. On makuuhuone, pesutilat ja olkkari, keltaset seinät ja pitsiset verhot ja pikkuruinen televisio. Syödään aina yläkerrassa asuvan koulun omistajan Ronaldin ja sen perheen kanssa ja ne on muutenkin meidän ns. yhteyshenkilöt täällä. Täs alakerrassa asuu erillisessä asuintilassaan myös Ronaldin veljenpoika ja toises päässä taloa on pari koulun luokkaa eli päivisin meiän seinän läpi kuuluu kun lapset opettelee aakkosia. Toisessa koulun rakennuksessa on ilmeisesti myös yks asunto ja siellä majailee yks meidän koulun opettajista.

Meidän perhe täällä on super ihana. Ronaldilla ja sen vaimolla on neljä lasta, vanhin 14-vuotias ja toisiks vanhin 12-vuotias poika kulkee aina yhdessä kouluun jonnekin kauemmas, 5-vuotias poika on tässä koulussa päiväkodin puolella ja 1,5-vuotias pikku prinsessa on äitinsä kanssa kotona toistaiseks. Ronald kerto meille heti alkuun et tän perheen vanhimmat pojat on syntyny molemmat Italiassa, koska perhe asu siellä ymmärtääkseni ainakin 10 vuotta jollei enemmän. Ronaldin silloisella työpaikalla oli töissä myös italialainen Alex, tän koulun toinen osakas joka sittemmin otti Ronaldiin yhteyttä ja halus tehdä yhteistyötä tän koulun parissa. Siitä siis tulee koulun nimi Ronald Alex International School.

Ronald ite puhuu sujuvasti englantia ja mielellään höpöttelee millon mitäkin, mutta Ronaldin vaimon englannin taito on heikompi. Tullaan kuitenkin meidän mamman kanssa toimeen ihan tosi hyvin ja kommunikoidaan vaan mahdollisimman helpoilla lauseilla. Mamma on ihana ja aina mielellään opettaa meitä afrikan tavoille. Lapsista vanhin (sanotaan vaikka J) on tosi fiksu ja hyväkäytöksinen 14-vuotiaaks pojaks. Se on äitinsä paras apu pienempien sisarusten vahtimisessa ja muissa kodin askareissa, vaikka toki koitetaan myös Inkan kanssa auttaa. 12-vuotias R on "melkoinen näytöskappale" niinku mun oma äitini varmaan kuvailis. Se on aina pöljäilemässä ja viihdyttämässä meitä koomisella naurullaan.

Toisiks nuorin 5-vuotias H oli varsinkin alkuun ihan tosi ujo ja musta tuntuu vähän et se on tottunu kovaan kuriin ja et aikuisten seurassa ei yleensä oo kovin hauskaa, mutta se hetki kun se tajus et me valkoset tytöt ollaankin ihan kivoja kavereita ja leikitään ja touhutaan sen kanssa niin se meni ihan sekasin. Nykyään saa olla välillä jopa sanomassa, kun poika meinaa vaan marssia sisään meidän kämppään ja ottaa meidän tavaroita ja leikkii niillä.

Pienin lapsista, Ru, on äitinsä eka ja ainoo tyttö ja talon prinsessa. Kun tultiin niin katottiin vaan kauhuissaan kun lapsi alko aina huutaa kun joku lähti ulos ja sit sen kanssa vaa piti aina lähtee perään ja se sai kaiken mitä halus. Jo kuukaudessa pikkunen on kuitenki kasvanu hurjasti eikä enää huomiohuuda ihan niin paljoo ja tajuaa kun sille sanoo että tuun takaisin.
Alkuun mietittiin onko näin kivat olot jopa vähän liikaa siihen nähden mitä odotettiin, mutta kun aikaa on kulunu niin alkaa tuntua et kyllä tässä on ihan tarpeeks afrikkaa jo näinkin. Meillä on siis tosi kivat oltavat täällä ja on ihan loistavaa et on joku jolta kysyä et miten kaikki täällä toimii niin opitaan myös ite tosi nopsaan ja pystytään jo lähtee itsenäisesti seikkailemaan esimerkiks Accraan. Kaikki siis kaikinpuolin kivasti täällä. Meidän tehtävät koulussa alkaa hiljalleen selkeentyä ja kirjottelen niistä tarkemmin vielä myöhemmässä vaiheessa.
-Laura