Kotiinpaluu
Heips! Tosiaan puoli vuotta vierähti ihan silmänräpäyksessä ja viimeisen kuukauden ajan fokus oli vähän muualla kuin asioiden päivittämisessä blogiin, joten pahoittelut tästä radiohiljaisuudesta. Olen siis palannut Suomeen ja ehtinyt ihmetellä kotimaan meininkiä jo reilun kahden viikon ajan. Nyt kun mulla on taas toimiva näppäimistö Ä ja Ö kirjaimineen ja Internet-yhteys niin ajattelin käydä läpi hieman mietteitä kotiinpaluusta niin ennen kuin jälkeen tuon lähes vuorokauden mittaisen matkapäivän.
Kuukausi ennen kotiin lähtöä
Kun viimeinen kuukausi Ghanassa starttasi, alkoi mulle hetkellisesti realisoitua se, ettei tuo mun oma kupla olekkaan ikuinen. Vielä hetkeä aiemmin olin rakennellut ihania haavekuvia Suomesta, koska elämä siellä oli kuin uni, josta ei oikein muista muuta kuin ne ihan parhaat huippukohdat. Kuitenkin 31 päivää ennen paluuta odotukseen alkoi sekoittua hieman stressiä kotona odottavista velvollisuuksista ja olo oli kuin olisin taas uudestaan hyppäämässä uuteen ja tuntemattomaan ihan kuin Ghanaan lähtiessäkin. Fiilisten ristiriitaisuutta on vaikea edes sanoin kuvailla, koska samalla odotin kotiinpaluuta ja perheen ja ystävien näkemistä enemmän kuin mitään muuta ja sit toisaalta en millään olisi halunnut jättää taakseni kaikkia koulun ihania lapsia, ghanaperhettä ja meidän elämää siellä. Pässä pyöri todella paljon ajatuksia siitä, kuinka ison kulttuurishokin Suomi, mun kotimaa, tulisi aiheuttamaan ja kuinka sopeutuisin taas omaan elämääni. Entä millaista olisi taas hypätä kaikkien muiden elämiin kun oltaisiin varmasti jokainen tahollamme kasvettu ja muututtu viimeisten kuukausien aikana. Muuttuisiko joidenkin ihmissuhteiden laatu ja ketkä olis ylipäätään jaksaneet odottaa mua takaisin.
Tehtiin viimeisen kuukauden ensimmäisellä viikolla meidän vika pitkä retki Ghanan pohjoisosiin ja kävi niinkin hyvin, että tuosta matkasta tuli varmaan koko puolivuotisen paras reissu. Toisaalta se oli ihan täydellinen päätös tälle ajanjaksolle, mutta samalla taisin rakastua Ghanaan vaan syvemmin, mikä vaikeutti lähtöfiilistä. Viimeisen kuukauden aikana tavattiin ehdottomasti eniten ihan huikeita tyyppejä ja vietettiin unohtumattomia hetkiä norsujen ja villisikojen keskellä, orpokodin katolla ja vesiputousten äärellä.
Kaksi viikkoa ennen kotimatkaa
Mitä lähemmäksi lähtö tuli, sitä epärealistisemmaksi ajatus siitä muuttui. Kuukausi ennen lähtöä mulla oli ollut tosi todentuntuinen olo kaikesta, mutta pian se alkoi taas muuttua epätodelliseksi. Kun istuin matematiikan tunnilla mun pienten ekaluokkalaisten kanssa, en voinut uskoa että näitä tunteja olisi jäljellä enää noin neljä. Tiedostin kyllä faktat ja valmistautuminen oli kovassa vauhdissa, mutta samalla oli todella vaikea uskoa, että mun arki muuttuis taas ihan pian todella erilaiseksi. Se oli vähän sama kuin joku kertois sulle, että saat syntymäpäivänäsi tosi korkean täytekakun mutta et kuitenkaan osais realisoida sitä kakkua ennen kuin se on sun edessä. Tiedät kyllä että tää on ihan tosijuttu ja odotat sitä, mutta et yhtään tiedä miltä näyttää korkea täytekakku.
Viikko ennen lähtöä
Mun aivot ei vielä viikkoa ennen lentoakaan rekisteröineet, että ollaan lähdössä. En oikein osannut tuntea mitään. Kuitenkin välillä ihan puskista joku hetki saattoi aiheuttaa ohikiitävän älynväläyksen ja tunteen siitä, että viikon päästä tää on ohi. Viimeisen viikon myös stressasin kovasti kaikesta niinkuin olin stressannut Suomesta lähtiessäkin. Nukuin huonosti, pinnistelin jaksaakseni ihmisten ilmoille ja kirjoittelin kymmeniä TO DO-listoja. Ajoittain innostuin tosi kovasti jostain, mitä kotona odotti ja toisessa hetkessä lähestulkoon pelotti etten oikein tiennyt mitä on vastassa.
Viimeiset päivät Ghanassa
Viimeisinä päivinä fiilis oli yllättävän tavallinen ja rauhallinen. Huomasin itsestäni myös lähtöfiiliksiä ja henkistä matkaan valmistautumista mutta kaikki meni silti paljon kivuttomammin kuin kuvittelin. Perjantaina, kun lapset lähti koulun päätyttyä koteihinsa multa taisi päästä pieni itku ja siinä hetkessä ehdin vihdoin oikeasti miettiä, etten näkisi suurinta osaa näistä ihmisistä enää ikinä. Kuitenkin illalla kun laukut oli pakattu ja syötiin meidän viimeistä pastalautasellista, tuntui ihan kuin olis vaan yksi ilta muiden joukossa. Perheen hyvästeleminenkin kävi melko helposti, sillä Uber yllätti meidät saapumalla nopeammin kuin odotettiin ja niinpä meille tuli melko vauhdikas lähtö. Ehkä hyvä niin, koska jos olisin saanut enemmän aikaa halia lapset ja mamman puhki, kotimatka olis varmasti ollut paljon kivuliaampi.
Lontoossa tuntui kuin oltaisiin oltu siellä viimeksi viikko sitten. Kaikki oli tosi tuttua ja tavallista ja juuri sellaista kuin muistinkin. Kulutettiin aikaa syömällä ja katselemalla netflixiä tai kuuntelemalla musiikkia ja kun lento Suomeen vihdoin lähti tajusin että tässä sitä mennään. Noin vartti ennen laskeutumista Helsinki-Vantaalle mua alkoi jännittää ihan kamalasti. Mun kädet tärisi ja taisin päästää taas pari kyyneltäkin, mutta sain rauhoituttua nopeasti ja kun kone alkoi kaartaa alaspäin katselin Helsinkiä ilmastakäsin ja mietin vaan kuinka ihanaa onkaan olla kotona.
Ensimmäinen yö kotona
Kun vihdoin pääsin omaan kotiin, tuntui tosi kummalliselta. Samaan aikaan oli kuin en ois koskaan ollutkaan poissa mutta toisaalta kaikki oli jotenkin uutta. Tunsin huoneet, mutta ne näytti paljon pienemmiltä kuin muistin ja tavaraa oli yhtäkkiä hirvittävän paljon. Ja vaikka luulin että isoin shokki olis Suomen sää, hämmästyin kun pakkasessa käveleminen tuntuikin kaikkein kotoisimmalta asialta koko paluussa. Ensimmäisenä yönä omassa sängyssä musta tuntui että olin juuri siellä minne kuulunkin.
Pari viikkoa paluun jälkeen
Nyt kun paluusta on vierähtänyt hetki, alan vihdoin käsittää asiaa. Pari päivää sitten mulle iski ensimmäisen kerran oikeasti ikävä Ghanaa ja ymmärsin miettiä, kuinka hieno kokemus tää onkaan ollut. Alan myös huomata hienoisia kulttuurishokkioireita, tai ennemminkin elintapashokin oireita, kun kaikki onkin niin helppoa ja automatisoitua. Netflix, Youtube, Instagram - kaikki toimii yhdellä näpäytyksellä täydellisesti, nettiä riittää rajattomasti ja sisältöä vielä sitäkin enemmän. Jos tarvitsee hoitaa asioita ei yleensä tarvitse edes nostaa takapuoltaan kun kaiken voi tehdä netissä. Ruokakaupassa pelkästään valikoima kaurajugurtteja on niin laaja, että siinä viettää helposti pidemmänkin hetken pähkäillessään ja sitten toisen yhtä pitkän karkkihyllyllä puhumattakaan vaatekauppojen antimista. Mua ehkä jopa hieman ahdistaa tällainen tavaranpaljous ja kanavoinkin sisällä vellovaa kontrollittomuuden tunnettani karsimalla varmaan 2/3 vaatekaappini sisällöstä kierrätettäväksi ja tyhjentämällä kaikki hyllyt ja laatikot turhasta roinasta. Silti mulla on vieläkin sellainen olo etten oo tehnyt tarpeeksi ja jotain puuhastelua pitäisi keksiä etten jumiutuisi television äärelle koko päiväksi. Ghanassa opin miten monta tuntia vuorokaudessa on, kun ei tuhlaa niitä somen syövereissä ja haluaisin oppia rajoittamaan ruutuaikani myös täällä Suomessa minimiin. Ghanassa viikot kuluivat kuin siivillä, mutta päivissä oli paljon aikaa. Nyt viikot matelevat ja tuntuu kuin tää kaksi viikkoa ois ollut ikuisuuden mittainen, mutta samalla päivät vaan hujahtaa ohi toinen toisensa jälkeen. Mulla olis vaikka mitä tekemistä, mutta samalla on kovin tylsää kun se tekeminen on jotain pientä puuhastelua ja tietokoneella näpertelyä eikä mun päivissä olekkaan enään samanlaista rytmiä. Maanantaina kauppaan, tiistaina nettikahvilaan, keskiviikkona pyykit pitää pestä käsin, torstaina lakaistaan ja mopataan ja perjantaina voidaan lähteä vaikka reissuun viikonlopuksi. Päivät toki oltiin koulussa. Nyt mun täytyy lähteä rakentamaan elämän rytmiä ihan alusta ja se on samalla tosi puuduttavaa mutta toisaalta oon ehkä jopa vähän innoissani. Ehkä mä voin tehdä tästä hauskaa.
-Laura
Kuukausi ennen kotiin lähtöä
Kun viimeinen kuukausi Ghanassa starttasi, alkoi mulle hetkellisesti realisoitua se, ettei tuo mun oma kupla olekkaan ikuinen. Vielä hetkeä aiemmin olin rakennellut ihania haavekuvia Suomesta, koska elämä siellä oli kuin uni, josta ei oikein muista muuta kuin ne ihan parhaat huippukohdat. Kuitenkin 31 päivää ennen paluuta odotukseen alkoi sekoittua hieman stressiä kotona odottavista velvollisuuksista ja olo oli kuin olisin taas uudestaan hyppäämässä uuteen ja tuntemattomaan ihan kuin Ghanaan lähtiessäkin. Fiilisten ristiriitaisuutta on vaikea edes sanoin kuvailla, koska samalla odotin kotiinpaluuta ja perheen ja ystävien näkemistä enemmän kuin mitään muuta ja sit toisaalta en millään olisi halunnut jättää taakseni kaikkia koulun ihania lapsia, ghanaperhettä ja meidän elämää siellä. Pässä pyöri todella paljon ajatuksia siitä, kuinka ison kulttuurishokin Suomi, mun kotimaa, tulisi aiheuttamaan ja kuinka sopeutuisin taas omaan elämääni. Entä millaista olisi taas hypätä kaikkien muiden elämiin kun oltaisiin varmasti jokainen tahollamme kasvettu ja muututtu viimeisten kuukausien aikana. Muuttuisiko joidenkin ihmissuhteiden laatu ja ketkä olis ylipäätään jaksaneet odottaa mua takaisin.
Tehtiin viimeisen kuukauden ensimmäisellä viikolla meidän vika pitkä retki Ghanan pohjoisosiin ja kävi niinkin hyvin, että tuosta matkasta tuli varmaan koko puolivuotisen paras reissu. Toisaalta se oli ihan täydellinen päätös tälle ajanjaksolle, mutta samalla taisin rakastua Ghanaan vaan syvemmin, mikä vaikeutti lähtöfiilistä. Viimeisen kuukauden aikana tavattiin ehdottomasti eniten ihan huikeita tyyppejä ja vietettiin unohtumattomia hetkiä norsujen ja villisikojen keskellä, orpokodin katolla ja vesiputousten äärellä.
Kaksi viikkoa ennen kotimatkaa
Mitä lähemmäksi lähtö tuli, sitä epärealistisemmaksi ajatus siitä muuttui. Kuukausi ennen lähtöä mulla oli ollut tosi todentuntuinen olo kaikesta, mutta pian se alkoi taas muuttua epätodelliseksi. Kun istuin matematiikan tunnilla mun pienten ekaluokkalaisten kanssa, en voinut uskoa että näitä tunteja olisi jäljellä enää noin neljä. Tiedostin kyllä faktat ja valmistautuminen oli kovassa vauhdissa, mutta samalla oli todella vaikea uskoa, että mun arki muuttuis taas ihan pian todella erilaiseksi. Se oli vähän sama kuin joku kertois sulle, että saat syntymäpäivänäsi tosi korkean täytekakun mutta et kuitenkaan osais realisoida sitä kakkua ennen kuin se on sun edessä. Tiedät kyllä että tää on ihan tosijuttu ja odotat sitä, mutta et yhtään tiedä miltä näyttää korkea täytekakku.
Viikko ennen lähtöä
Mun aivot ei vielä viikkoa ennen lentoakaan rekisteröineet, että ollaan lähdössä. En oikein osannut tuntea mitään. Kuitenkin välillä ihan puskista joku hetki saattoi aiheuttaa ohikiitävän älynväläyksen ja tunteen siitä, että viikon päästä tää on ohi. Viimeisen viikon myös stressasin kovasti kaikesta niinkuin olin stressannut Suomesta lähtiessäkin. Nukuin huonosti, pinnistelin jaksaakseni ihmisten ilmoille ja kirjoittelin kymmeniä TO DO-listoja. Ajoittain innostuin tosi kovasti jostain, mitä kotona odotti ja toisessa hetkessä lähestulkoon pelotti etten oikein tiennyt mitä on vastassa.
Viimeiset päivät Ghanassa
Viimeisinä päivinä fiilis oli yllättävän tavallinen ja rauhallinen. Huomasin itsestäni myös lähtöfiiliksiä ja henkistä matkaan valmistautumista mutta kaikki meni silti paljon kivuttomammin kuin kuvittelin. Perjantaina, kun lapset lähti koulun päätyttyä koteihinsa multa taisi päästä pieni itku ja siinä hetkessä ehdin vihdoin oikeasti miettiä, etten näkisi suurinta osaa näistä ihmisistä enää ikinä. Kuitenkin illalla kun laukut oli pakattu ja syötiin meidän viimeistä pastalautasellista, tuntui ihan kuin olis vaan yksi ilta muiden joukossa. Perheen hyvästeleminenkin kävi melko helposti, sillä Uber yllätti meidät saapumalla nopeammin kuin odotettiin ja niinpä meille tuli melko vauhdikas lähtö. Ehkä hyvä niin, koska jos olisin saanut enemmän aikaa halia lapset ja mamman puhki, kotimatka olis varmasti ollut paljon kivuliaampi.
Lontoossa tuntui kuin oltaisiin oltu siellä viimeksi viikko sitten. Kaikki oli tosi tuttua ja tavallista ja juuri sellaista kuin muistinkin. Kulutettiin aikaa syömällä ja katselemalla netflixiä tai kuuntelemalla musiikkia ja kun lento Suomeen vihdoin lähti tajusin että tässä sitä mennään. Noin vartti ennen laskeutumista Helsinki-Vantaalle mua alkoi jännittää ihan kamalasti. Mun kädet tärisi ja taisin päästää taas pari kyyneltäkin, mutta sain rauhoituttua nopeasti ja kun kone alkoi kaartaa alaspäin katselin Helsinkiä ilmastakäsin ja mietin vaan kuinka ihanaa onkaan olla kotona.
Ensimmäinen yö kotona
Kun vihdoin pääsin omaan kotiin, tuntui tosi kummalliselta. Samaan aikaan oli kuin en ois koskaan ollutkaan poissa mutta toisaalta kaikki oli jotenkin uutta. Tunsin huoneet, mutta ne näytti paljon pienemmiltä kuin muistin ja tavaraa oli yhtäkkiä hirvittävän paljon. Ja vaikka luulin että isoin shokki olis Suomen sää, hämmästyin kun pakkasessa käveleminen tuntuikin kaikkein kotoisimmalta asialta koko paluussa. Ensimmäisenä yönä omassa sängyssä musta tuntui että olin juuri siellä minne kuulunkin.
Pari viikkoa paluun jälkeen
Nyt kun paluusta on vierähtänyt hetki, alan vihdoin käsittää asiaa. Pari päivää sitten mulle iski ensimmäisen kerran oikeasti ikävä Ghanaa ja ymmärsin miettiä, kuinka hieno kokemus tää onkaan ollut. Alan myös huomata hienoisia kulttuurishokkioireita, tai ennemminkin elintapashokin oireita, kun kaikki onkin niin helppoa ja automatisoitua. Netflix, Youtube, Instagram - kaikki toimii yhdellä näpäytyksellä täydellisesti, nettiä riittää rajattomasti ja sisältöä vielä sitäkin enemmän. Jos tarvitsee hoitaa asioita ei yleensä tarvitse edes nostaa takapuoltaan kun kaiken voi tehdä netissä. Ruokakaupassa pelkästään valikoima kaurajugurtteja on niin laaja, että siinä viettää helposti pidemmänkin hetken pähkäillessään ja sitten toisen yhtä pitkän karkkihyllyllä puhumattakaan vaatekauppojen antimista. Mua ehkä jopa hieman ahdistaa tällainen tavaranpaljous ja kanavoinkin sisällä vellovaa kontrollittomuuden tunnettani karsimalla varmaan 2/3 vaatekaappini sisällöstä kierrätettäväksi ja tyhjentämällä kaikki hyllyt ja laatikot turhasta roinasta. Silti mulla on vieläkin sellainen olo etten oo tehnyt tarpeeksi ja jotain puuhastelua pitäisi keksiä etten jumiutuisi television äärelle koko päiväksi. Ghanassa opin miten monta tuntia vuorokaudessa on, kun ei tuhlaa niitä somen syövereissä ja haluaisin oppia rajoittamaan ruutuaikani myös täällä Suomessa minimiin. Ghanassa viikot kuluivat kuin siivillä, mutta päivissä oli paljon aikaa. Nyt viikot matelevat ja tuntuu kuin tää kaksi viikkoa ois ollut ikuisuuden mittainen, mutta samalla päivät vaan hujahtaa ohi toinen toisensa jälkeen. Mulla olis vaikka mitä tekemistä, mutta samalla on kovin tylsää kun se tekeminen on jotain pientä puuhastelua ja tietokoneella näpertelyä eikä mun päivissä olekkaan enään samanlaista rytmiä. Maanantaina kauppaan, tiistaina nettikahvilaan, keskiviikkona pyykit pitää pestä käsin, torstaina lakaistaan ja mopataan ja perjantaina voidaan lähteä vaikka reissuun viikonlopuksi. Päivät toki oltiin koulussa. Nyt mun täytyy lähteä rakentamaan elämän rytmiä ihan alusta ja se on samalla tosi puuduttavaa mutta toisaalta oon ehkä jopa vähän innoissani. Ehkä mä voin tehdä tästä hauskaa.
-Laura
Kommentit
Lähetä kommentti