Maailmalle jälleen

Moi, tosi pitkästä aikaa!

Yli kolme vuotta on vierähtänyt siitä kun päivittelin kuulumisia Ghanasta paluun jälkeen. Paljon on muuttunut, mutta se reissu kulkee edelleen mukana niin tarinoina, oivalluksina itsestä kuin kokemuksina vieraasta kulttuurista. Ja häpeilemättä muistan kyllä mainita siitä kaikille kohtaamilleni ihmisille jotakin kautta. 

Mietin Ghanasta palattuani kannattaako tätä blogia enää pitää. En ajatellut et kovin todennäköisesti lähtisin pidemmälle reissulle hetkeen, enkä lähtenytkään. Tuli opiskelut, tuli pandemia ja ties mitä. Päätin kuitenkin jättää kokemukset näkyville, jos niistä vaikka olis jollekin joskus hyötyä. Vähän ehkä salaa myös koko ajan haaveilin, että vielä joskus tälle blogille olisi käyttöä. Nyt se salainen haave on toteutumassa, mä lähden parin viikon päästä Brysseliin vaihtoon. 

Viimeiset kolme vuotta mä oon opiskellut Turun ammattikorkeakoulussa toimintaterapeutiksi ja tän vuoden lopulla mun on tarkoitus valmistua. Sitä ennen vietän kuitenkin syksyn, siis kolme kuukautta, Belgian pääkaupungissa Brysselissä. Opintojen alussa heitin toiveet vaihdosta romukoppaan ajatellen, että olis liian vaikeeta ja työlästä järjestää asunnon jälleenvuokraus ja hankkia toinen koti ulkomailta saati sitten järjestää opinnot niin, että valmistuminen ei ihan kauheasti viivästyisi vaihdon takia. Korona ei varsinaisesti lisännyt toivoa siitä, että tulisin pääsemään yhtään mihinkään pienen kaksioni parveketta pidemmälle ennen kuin valmistun. Tilanteet kuitenkin helpotti pikkuhiljaa ja sitten meille kerrottiin, että viimeiset harjoittelut voi tehdä vaihdossa, mikä sopi mun suunnitelmiin täydellisesti. 

Mä muutin kesäksi takaisin mun vanhemmille, tein töitä mun kotikaupungissa Tampereella ja sain säästettyä vähän ylimääräistä syksyn seikkailuja varten. Pystyin luopumaan asunnosta Turussa tietäen et vaihdon jälkeen mun on määrä valmistua ja muuttaa joka tapauksessa sieltä pois, joten en joutunut käymään koko jälleenvuokrausshowta läpi niin kuin mun kanssa Brysseliin lähtevä luokkakaveri joutui. 

Ei tää silti aivan helppoa oo ollut. Prosessi alkoi jo vuodenvaihteen jälkeen kohteen valinnalla ja helmikuussa lähetettiin ensimmäiset hakemukset motivaatiokirjeineen ja Englannin kielisine ansioluetteloineen meidän omalle koululle. Samalla oli suunniteltava, mitä opintoja vaihdossa suoritetaan ja lyötävä ensisijainen kohde lukkoon. Jossain mielenhäiriössä sitten päätin, että Brysseliin mennään. Vaihtoehdoiksi paikoista, joissa pärjää englanniksi mulle annettiin ainakin Belgia ja Tanska. Halusin siis Erasmus-vaihtoon, joten myös se, missä meidän korkeakoululla on yhteistyökouluja vaikutti valittavina oleviin maihin. Belgian Antwerpenistä kuulin ja luin pelkkää hyvää ja silti päätin, että Brysseliin mä haluan. Huolimatta siitä, että en viihdy edes Helsingissä kun se on mulle "liian iso kaupunki". Ehkä näin itseni istumassa suurkaupungin metrossa take away-kahvin kanssa eteerisesti kuin jossain elokuvassa, mutta ainakaan järkiajattelua tässä päätöksessä ei ollut pelissä tippakaan. Viimeistään kun tajusin kuinka vaikeaa Brysselistä on löytää edullista asuntoa hyvillä yhteyksillä pelkäsin tehneeni elämäni kamalimman virheen. 

Asunnon hankinnassa teinkin virheen. Hyödynsin välityssivustoa, jonka piti olla kaikin puolin turvallinen valinta, ja sitä se varmasti onkin suurimmalle osalle. Mun vuokranantaja ei kuitenkaan pariin viikkoon vastannut mun viesteihin asunnon varauksen jälkeen, joten paniikissa peruutin varaukseni tietäen, että välittäjälle jo maksettua ensimmäisen kuukauden vuokraa en tulisi saamaan takaisin. Välitysfirma ehdotti että odottelisin vielä noin viikkoon ennen muuttoa ja olisin heihin sen jälkeen uudelleen yhteydessä, jos vuokranantaja ei vastaa, mutta koin itse, että mulla ei oo varaa odotella niin kauaa. Oon tässä selvitellyt asioita, mutta toistaiseksi vaikuttaa siltä, että oppirahat tästä täytyy maksaa enkä oo saamassa penniäkään takaisin. 

Nyt kaikki on kuitenkin hyvin toistaiseksi. Löysin uuden asunnon ja tein vuokrasopimuksen kivanoloiseen kämppään ihan Brysselin keskustassa, lento kohteeseen on varattu ja lopulta sähköpostiin kilahti myös vaihtoon hyväksymispäätön vastaanottavalta korkeakoululta. Tuota hyväksymispäätöstä sain kyllä odottaa kauan, koska oman korkeakoulun haun lisäksi täytyy hakea myös vastaanottavaan korkeakouluun. Näillä kouluilla oli hieman eriäviä näkemyksiä siitä, minkä muotoisesta Erasmus-vaihdosta on kyse ja siksi hakemuksen liitteet viivästyi ja hakemus käsiteltiin vasta kesäloman jälkeen. Koko hakuprosessi on ollut melko vaiherikas ja sen aikana oon lähettänyt lukuisia sähköposteja moneen eri suuntaan. Nyt ainoa puuttuva palanen on oma matkavakuutus, joka mun täytyykin ottaa pikimmiten. 

Harjoittelupaikkoina mulla on yliopistollisen sairaalan kuntoutusosasto ja aivovammakuntoutujien päiväkeskus, joissa kummassakin teen kuuden viikon  harjoittelun. Aikataulut valmistumisen kannalta meni hieman myöhäiseksi, minkä vuoksi teen molemmat harjoittelut putkeen. Vastaanottavan koulun yhteyshenkilö suositteli viikon lomaa välissä ja heidän omilla opiskelijoilla sellainen onkin, mutta jotta ehditään saada kaikki paperit varmasti ajoissa ja valmistua ennen opettajien lomia, me päätettiin tehdä harjoittelut putkeen. En tiedä onko tässäkin ehkä ripaus järjettömyyttä mukana, mutta vaatii ehkä vaan vähän enemmän panostamista sitten niihin lepohetkiin arjen keskellä, että tällaisen rupeaman jaksaa.

Siinä, missä Ghanaan lähtöä valmistelin ja odotin varmaan jo vuotta ennen kuin oikeasti hyppäsin lentokoneeseen, en oo nyt ehtinyt juuri lainkaan fiilistellä, jännittää, innostua, ihmetellä tai perehtyä. Tuntuu, että kaikki tapahtuu hirvittävän nopealla aikataululla ja koko ajan on kiire jonkun asian kanssa, että kaiken saa ajallaan järjestettyä niin, että ylipäätään voin lähteä reissuun. Vasta nyt, kaksi viikkoa ennen lähtöä mulla on aikaa miettiä reissun dokumentointia ja fiilisten jakamista. Vasta nyt alkaa tuntua siltä, että tää tapahtuu ihan oikeasti. Muutenkin mun suhtautuminen tähän on ollut jotenkin vähäpätöisempää kuin Ghanaan. Toki olin sinne lähtiessäni hädin tuskin 19-vuotias ja mun pisin ilman vanhempia tekemäni reissu oli ollut ehkä viikonloppu Tukholmassa. En ollut edes koskaan asunut muualla kuin mun lapsuudenkodissa. Nyt mulla on neljä vuotta enemmän kokemusta elämisestä, itsestäni ja asioiden kanssa luovimisesta. Ja ehkä ainakin hippusen verran enemmän rohkeutta ja luottamusta siihen, että mä pärjään. Toki Belgia on tuskin millään tasolla verrattavissa Ghanaan kulttuurishokin ja valtavien arvoerojen osalta, mutta kyllä tässä on jo nyt saanut olla välillä vähän ihmeissään ihmisten tavoista ja siitä, miten kaikki toimii. Mielenkiinnolla odotan, millaisiin kohtaamisiin ja yllätyksiin tää kokemus mut vielä johtaa. 

Joka tapauksessa tervetuloa taas matkalaukkuun mukaan, tätä seikkailua pääsette seuraamaan hieman pidemmin tekstimuodossa täällä blogin puolella ja kuvapainotteisemmin Instagramissa @laurareissussa. Kohta mennään taas!

- Laura