Belgian erikoisuudet ja viimeaikaiset kuulumiset

Kolme viikkoa on jo vierähtänyt siitä kun saavuttiin Belgiaan. Asun edelleen Vapun luona, sillä asunto, jonka olin aiemmin vuokrannut osoittautui huijaukseksi ja uuden löytäminen oli todella haastavaa. Mulla on nyt kuitenkin tiedossa huone, jonka saan vuokralle täältä Leuvenista. Meidän opettajan kollegan isän naisystävä tarjoutui vuokraamaan kotinsa vierashuoneen, josta toinen opiskelija oli juuri muuttanut pois ja me tavataan sopimuksen teon merkeissä perjantaina. Matka rautatieasemalle tulee olemaan vähän aiempaa pidempi, mutta saan käyttää vuokraemännän ylimääräistä polkupyörää, joten luulen, että selviän ihan hyvin. 

Harjoittelun alettua viimeiset pari viikkoa on olleet melko tiiviisti aikataulutettuja, koska matkoihin aamuisin ja iltapäivisin kuluu paljon aikaa ja tehtävää on myös harjoittelun ohella. Viime viikonloppu käytettiin kokonaan lepäämiseen, sillä tuntui, että sitä keho ja mieli kaipasivat raskaan alun jälkeen. Tämä viikko on kuitenkin ollut jo helpompi ja kaikki on alkanut tuntua tutummalta. Osallistuttiin lauantaina luentotilaisuuteen Belgian kodittomien ja turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja toimintaterapian näkökulmista siihen. Illalla oli vielä Erasmus Student Networkin opiskelijabileet ja sunnuntaina pyykättiin kahden viikon edestä pyykkejä. Vapun kotona kun ei ole omaa pyykkikonetta ja meidän on aina mentävä itsepalvelupesulaan pyykkien kanssa. 

   

   

Harjoittelu Brysselin yliopistosairaalassa on ollut mielenkiintoista, mutta haastavaakin toisinaan. Suurimpana esteenä on ollut kielimuuri niin asiakkaiden kuin ammattilaistenkin kanssa. belgialaiset kun ovat toisinaan hieman arkoja puhumaan englantia vaikka osaisivatkin, ja siksi tilanteiden seuraaminen on tuottanut vaikeuksia. Ruokatauoilla istun pääasiassa hiljaa kun muut juttelevat hollanniksi keskenään. Pikkuhiljaa tutuiksi tulleet toimintaterapeutit ovat kuitenkin alkaneet lämmetä ja loppuviikosta kävin jo joitain kokonaisia keskusteluja opintoihin, toimintaterapiaan ja Suomeen liittyen. Lähtökohtaisesti mulla on sellainen olo, että suomalaisissa ja belgialaisissa on paljon samaa. Ensikohtaamisella ollaan pidättyväisiä ja hieman varovaisia uusien ihmisten kanssa, mikä saattaa näyttäytyä tiettynä kylmyytenä tai etäisyytenä. Kuitenkin täällä kuten Suomessakin suurin osa ihmisitä haluaa hyvää ja on halukkaita auttamaan. Mun asuntokuviossakin todella monet paikalliset on tarjonneet apuaan ja konkreettisesti kartoittaneet myös vaihtoehtoja mun puolesta ja Vappu pääsi bussilakon aikana kotiin erään paikallisen avun ansiosta.

Edellä mainitun avuliaisuuden lisäksi parasta on ollut harjoittelussa asiakkaat. Monet 70 ikävuoden alle sijoittuvat asiakkaat puhuvat hieman englantia, jolloin mulla on mahdollisuus ohjata heitä itsenäisesti ja toisinaan kielimuurin ylittäminen onnistuu myös elekieltä tai Google kääntäjää hyödyntäen. Onkin ollut antoisaa päästä haastamaan omaa primääriä tapaa kommunikoida omalla äidinkielellä ja etsimään tapoja muodostaa hyvä side potilaisiin ilman yhteistä kieltä. On myös ihanaa nähdä, kuinka kovasti monet potilaat yrittävät puhua englantia ja haluavat pystyä juttelemaan mun kanssa.

   

   

Arki täällä siis rullaa milloin omalla painollaan ja milloin hieman pakottaen. Siinä, missä harjoittelu on tuonut mukanaan paljon uutta ja erikoista, on koko toisessa maassa asuminen itsessäänkin pitänyt sisällään huomattavan määrän ihmetystä ja erikoisia havaintoja. Ollaankin moneen otteeseen todettu, että Belgia on eriskummallinen maa. Täällä kaikki paperit täytyy olla aina tulostettuna, bussikortin saamista varten kouluun hyväksymiskirje ei riittänyt sähköisenä ja tehdessäni rikosilmoituksen asuntohuijarista jouduin kävelemään poliisiasemalle pino A4-papereita kourassani. 

Tärkeää on myös kantaa jatkuvasti mukana käteistä rahaa. Monet ravintolat, kahvilat ja baarit eivät hyväksy korttimaksua ja opiskelijoiden keskuudessa kiertää tieto, että niin kutsutut night marketit eli läpi yön alkoholia myyvät kaupat toimivat todennäköisesti pimeästi ja kiertävät veroja, minkä vuoksi niissäkään ei voi maksaa kuin käteisellä. Käteisraha on hyödyllistä myös, jos mielii käydä julkisissa vessoissa. Suurin osa julkisista vessoista on nimittäin käteismaksullisia, yhdessä kauppakeskuksessa törmäsin myös korttimaksulliseen vessaan. Pääasiassa kaikki vessat kahviloita/ravintoloita/baareja ja ihmisten koteja lukuun ottamatta maksavat 0,50 - 0,70€. 

   

Täällä ihmisillä on kaikilla sirulliset henkilökortit. En oo varma vastaako kortti enemmän meidän Kela-korttia vai poliisin myöntämää henkilökorttia, mutta sirun lukemalla virastot ja terveydenhuolto pääsevät henkilön tietoihin ja esimerkiksi linja-autokorttia hankkiessa meiltä kysyttiin sirullista henkilökorttia. Lopulta lipun sai kuitenkin ilmankin, sillä eihän meillä suomessa sellaisia ole. Junakorttikin on sirullinen ja moni samoja matkoja toistuvasti kulkeva käyttääkin korttia, jonka sirun lukemalla konduktööri tarkistaa matkustusoikeuden. Muut matkustajat kulkevat paperisen kertalipun varassa, enkä ole kertaakaan törmännyt puhelinsovelluksessa ostettaviin lippuihin, jollaisia meillä Suomessa ovat niin kerta- kuin sarjaliputkin. Rautatieasemilta voikin täällä bongailla monenlaisia automaatteja niin juna- kuin bussilippujenkin ostamiseen.

Opiskelijoiden kanssa jutellessa taas on tullut selväksi se kuinka harvinaista ja ainutlaatuista meidän suomalaisten opiskelijoiden itsenäisyys on. Täällä opiskelijat asuvat vielä yliopistossa ja ammattikorkeakoulussakin virallisesti vanhemmillaan. Monilla toki on oma pieni opiskelija-asunto, mutta postit menevät vanhempien kotiin, omassa kotona asutaan vain viikoilla, kun on koulua ja toisesta asunnosta maksetaan jonkinlaista toisen asunnon veroa. Monella nuorella ei ole pesukoneita pienissä opiskelijahuoneissa, joten pyykit otetaan viikonloppuisin mukaan ja pesetetään vanhemmilla, toisinaan jopa eri kaupungissa. Vaihto-opiskelijoiden kohdalla sen sijaan on ilmeisen yleistä, että vanhemmat tulevat kohdemaahan mukana. Meidän espanjalainen tuttu tuli maahan äitinsä kanssa ja ilmeisesti monen muunkin perhe matkustaa maahan lapsensa kanssa ensimmäiseksi viikoksi varmistamaan, että kaikki menee hyvin ja lapsi löytää paikkoihin, joihin on tarve päästä. Meitä tällainen jopa hieman huvitti kuulla, sillä tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta, että vanhempien pitäisi tulla pitämään huolta aikuisten lastensa asioista uudessa maassa, kun kotonakin ollaan asuttu omillamme jo monta vuotta ja pärjätty aivan hyvin. 

   

Junat ja bussit ovat ilmeisesti lakossa melko usein ja aikataulujen tulkitseminen juna-asemilla on toisinaan vähintäänkin mielenkiintoista. Meille painotettiin jo ensimmäisinä päivinä, että Belgiassa on todella tärkeää olla sovituissa paikoissa ajoissa ja työajat ovat hyvin tiukasti määrätyt. Samaan aikaan koko maan julkinen liikenne on kuitenkin melko sekava systeemi eikä aina kovinkaan toimiva, minkä vuoksi on vaikea ymmärtää, miten aikatauluja voidaan pitää täällä niin tärkeinä. Toisaalta varsinkin Leuvenissa todella moni vain pyöräilee paikasta toiseen. Brysselissäkin polkupyöriä näkee, mutta yleensä ne ovat hassuja kokoontaitettavia versioita, sillä sellaisen kanssa on helppo hypätä myös metroon tai junaan tarvittaessa. 

Toinen asia, joka mulla harvoin toimii on netti ja matkapuhelinverkko. Internetyhteys katoilee tuon tuosta, jos en ole liitettynä wifiin ja toisinaan viestit ja puhelut eivät tule perille. Verkko-operaattorin manuaali vaihtaminen ei ole mulle vaihtoehto, sillä joutuisin tekemään sen joka kerta kun vaihdan paikkaa. Asia on kuitenkin hyvä tietää Belgiaan tullessa, sillä Vapulla oli aluksi sama ongelma ja jos sitä ei tiedosta, voi elää pitkiäkin aikoja radiohiljaisuudessa, vaikka joku yrittäisi tavoitella. 

Hämmennystä on siis jaettu kattilakaupalla eikä kaikki varmasti ole vielä tässä. Palataan siis asiaan myöhemmin. 

- Laura