Laura's suitcase

Heips! Mun mielestä oli hyvä idea avata vähän kaikkea sitä, mitä tällanen puoleks vuodeks ulkomaille lähteminen oikeesti vaatii, sillä siitä oisin ite tarvinnu enemmän tietoa ennen päätöstäni. Kaikki blogit ja Instagram-tilit näyttää vaan kuvia kohdemaasta ja kertoo hauskoja juttuja siitä, mitä on elää toisessa maassa. Kuitenkin jo nyt, ennen kuin tiedän edes mun sijoituspaikkaa tai työnkuvaa mä oon kohdannu melkoisen vuoren papereita (tai sähköpostin liitetiedostoja). Seuraavassa osassa ehkä käsittelen tarkemmin joko viisumiprosessia, valmennusleiriä tai yhteydenpitoa kohdemaahan, mutta nyt puhutaan paperisodasta. Ihan ensimmäisenä kohdemaapäätöksen saamista seuras osallistumis- ja maksusopimusten täyttö ja vakuutusehtojen allekirjottaminen. Nää on tietenkin olennainen osa prosessia, sillä mikäli jotain ongelmia ilmaantuis täytyy sekä mulla, että mut lähettävällä järjestöllä olla mustaa valkosella kaikesta siitä mitä on sovittu. Nää paperit oli nopea lukea ja täyttää ja sen jälkeen ...

Heipähei! Aika elvyttää tää vanha tuttu matkalaukku. Tänään, noin kolme vuotta blogin aloittamisesta ollaan samankaltaisissa tunnelmissa. Jouluna nimittäin odottaa jälleen Thaimaan hiekkarannat. Se ei kuitenkaan oo taaskaan pääsyy tänne kirjoittamiselle, sillä tällä kertaa ollaan isompien juttujen äärellä. Jo parin vuoden ajan mulla on ollut yks haave. Mä haluaisin pelastaa maailman. Koska mä en siihen kuitenkaan yksin pysty, mä ajattelin aloittaa jostain ja tehdä ainakin muutaman ihmisen maailmasta ihan vähän paremman. Aikani tutkittuani, Tammikuussa 2016 mä sanoin sen ääneen, "Jos en keksi muuta, niin mä lähden lukion jälkeen vapaaehtoseks Afrikkaan." Ja tässä sitä ollaan. Lauantaina kävin Helsingissä haastattelussa ja tänään ICYE:n maailmanvaihto Ry:n pääsihteeri Anni lähetti mulle sähköpostin, joka vahvisti kaiken. Mä lähden (mikäli mitään radikaalia ei tapahdu) ens elokuussa Ghanaan vapaaehtoistyöhön. Oon höpöttäny tästä mun ystäville jo kuukausien ajan, mutta nyt u...

Kauan odotetut kolme viikkoa Maltalla on nyt takana. Lähdin kolme viikkoa sitten yksin ulkomaille tuntematta kunnolla ketään. Tänä yönä kello yhden jälkeen laskeuduttaessa Helsinki-Vantaan lentokentälle mulla oli tuntemattomien ihmisten sijaan seurana paljon uusia kavereita ja mukana repullinen muistoja ja tarinoita Maltalta.  Hyvästeleminen ei ollut helppoo. Kolmessa ehti tottua siihen että olin aina ihmisten ympäröimänä ja niiden kanssa vietin 24 tuntia päivässä, 7 päivänä viikossa, 21 päivän ajan. Vieraasta talosta tuli mun koti, vieraasta Maltalaisnaisesta tuli mun toinen äiti ja elämästä Maltalla tuli arkipäivää. Sitten olikin jo aika jättää tää kaikki taakse ja palata takaisin oman perheen luo omaan kotiin. Kun sanottiin heipat host-äidille oli lähellä ettei tullu itku. Tää nainen otti meiät kotiinsa kolmeks viikoks, ruokki meidät, pesi meidän pyykit ja piti huolen että meillä oli kaikki hyvin. Vesi kiilteli silmänurkassa myös suomessa kun halattiin läpi kaikki suomalais...